”Minussa oli jotain vialla, kun sydämeni ei täyttynyt tunteista” — äidin tarina siitä, kun kiintymyssuhde omaan lapseen ei alkanutkaan heti

Kun lapseni syntyi, en kokenut fanfaarien täyttämää tunnetta. En ollut kokenut sydäntä täyttävää ja sen reunojen ylitse vuotavaa rakkautta raskauden aikana, ja odotin että sitten kun pääsen tapaamaan hänet, se tapahtuisi.

En tuntunut saavan mitään yhteyttä tulevaan lapseen.

Vaikka olen aina halunnut lasta, ja tyttäreni oli suunniteltu, toivottu, ja kerkesimme häntä hetken yrittämäänkin, sitä ei vaan tullut.

Lapsi syntyi, ja se ei vieläkään tullut. Lapsi tuntui vieraalta ja kummalliselta sylissäni. Ajattelin, että siinä menee pieni hetki, kunhan saan itse toivuttua synnytyksestä. Päivistä tuli viikkoja, viikoista kuukausia. Ajattelin sen olevan baby blues, että kyllä se siitä tulee kun hormonit helpottavat.

Ehkä se todellisuudessa oli raskauden aikana alkanut masennus, johon neuvola ei puuttunut ja joka jatkui synnytyksen ylitse ja söi tietämättäni kaikki tunteiden huiput pois. 

Aina kun joku läheiseni puhui, kuinka ei ole koskaan kokenut sellaista rakkautta kun puhui omista lapsistaan, tai kuinka lapset ovat paras/tärkein asia mitä heille on koskaan tapahtunut, tunsin olevani rikkinäinen. En pysty samaistumaan siihen, vaikka haluaisin. Minussa oli jotain vialla, kun sydämeni ei täyttynyt tunteista.

Nyt on mennyt yhdeksän kuukautta syntymästä. Oloa helpottaa kun tyttäreni osaa ottaa itse kontaktia, haluaa läheisyyttä ja nauraa. Hänestä on tullut niin reipas ja sosiaalinen, ja vauvavuosi on yhtäkkiä melkein ohitse. Olen hänestä, meistä molemmista, tosi ylpeä joka päivä. Pidän hänestä hyvää huolta, ja hänen ei koskaan tarvitse tietää näistä hankaluuksista.

Nyt ymmärrän, että kyse on enemmän tavallisista ja arkisista hetkistä. Kahdenkeskisistä hetkistä kahvilla tai hetkistä puistossa kun hän leikkii muiden lasten kanssa. Kun vietämme aikaa ja elämme arkea yhdessä. Niissä hetkissä sydämeeni laskeutuu rauhallinen tunne.